8.11.2009

Tietolaari - Whippetin loukkaantumisherkkyys -ja muuta knoppitietoa.


Mietin tovin, mistä seuraava Tietolaariaihe. Äkkiäkös tuo sitten pätkähti päähäni, kun kotonani piipahti rotuun hurahtanut mahdollinen uusi harrastaja; liki ensimmäinen kysymys kuului: "Kuinka herkästi nää loukkaa itseään"?

Niinpäniin. Ei tähän, kuten ei niin moneen muuhunkaan whippettiin liittyvään kysymykseen - ja uskomukseen- voi vastata yksiselitteisesti, tai ainakaan kovin lyhyesti.

Lähdetäänpä siis ensin pohtimaan whippetin sporttista ja sprintterimäistä ulkomuotoa ja olemusta. Whippet on rakentunut ja jalostettu, jalostunut, lyhyisiin sprinttimatkoihin. Kaikki sen ulkomuodossa ja fysiikassa on aerodynaamista, rasvatonta, karvatonta, esteetöntä. Päätä myötäilevät ruusukorvat, joista monet -koiraihmisetkin- ajattelevat niiden osoittavan epäluuloa, eivät whippetillä ole sitä, vaan liki kalloa, päänmyötäisesti asettuneena, korvat ovat whippetille tyypillisessä asennossa ja mahdollistavat sille omalta osaltaan sen huippunopeuden -ja aerodynaamisen ulkomuodon. Jos korvat olisivat pystyssä tai liehuisivat sen juostessa "miten sattuu", ne yksinkertaisesti olisivat tiellä ja haittaisivat sen maksimaalista juoksusuoritusta.
Jalkojen väliin aikojen saatossa jalostunut häntä saattaa sekin viestittää joillekin rotua tuntemattomille arkuudesta, mutta sekin on siellä omalla paikallaan syystä. Pois tieltä ja pyörii propellina perässä vain jarrutustilanteessa.
Whippetillä -kuten kaikilla vinttikoirilla- on poikkeuksellisen korkea hemoglobiiniarvo. Tavallisella tassuntallaajalla se on n. 150-160, greyllä jopa yli 200, whippetillä liki 200. Pumppu on n. 30% suurempi kuin normikoirilla. Rasvaprosentti olematon, parhaimmillaan 0. Karva on lyhyttä ja tiivistä; yhtäkaikki; kaikki on rakentunut sprinttijuoksemista silmälläpitäen.

Tämän tiivistelmän jälkeen pääsemme siihen, että kun whippet on irti, oli se sitten omalla tontilla, jalkapallokentällä, metsässä, koirapuistossa, niityllä, pellolla... se juoksee luontaisesti lujaa ja riippuen paikasta/alustasta hiekka pölisee, sammal lentää, oraat lakoavat, oksat katkeilevat.. -ja riippuen omistajasta, osa nauttii näkemästään, osa peittää silmänsä, osa katsoo kauhusta muualle, osa ristii kätensä.

Whippet ei tunne juurikaan sanaa "juoksahtelu" päästessään vapaaksi; se ottaa ilon irti HETI ja NOPEASTI ja tyydyttää juoksemisen himonsa aina sata lasissa ja täysillä. Toki riippuu koirasta, mahdollisesta laumasta, juoksuseurasta ja fiiliksestä, että mennäänkö fudiskentällä sata lasissa sen seitsemän kierrosta laitoja myöten vai onko viikolla juostu jo kuudesti irti ja keskitytäänkö tällä kertaa enempi ruohon syöntiin ja kanien kikkareisiin, mutta parhaimmillaan ja pahimmillaan spiidaus toteutetaan ns. sydämen kyllyydestä.

Omistaja tekeekin karhunpalveluksen whippetilleen kantaessaan sitä sen ensimmäiset elinkuukaudet sylissä ja varoen kaikkia mahdollisia juoksutuspaikkoja, koska "tää on niin arka" tai "tää pelkää". Jos otat whippetin, oli se sitten rata- tai näyttelylinjainen, se on luotu juoksemaan ja ihan kahdeksanviikkoisesta asti!
Jossain määrin voisi ehkäpä ihan todistetustikin väittää, että antamalla whippetin irroitella irti kahdeksanviikkoisesta lähtien vaihtelevassa maastossa luo sille loppuelämän edellytyksiä väistää, hallita kroppansa, kääntyä ja siten kehittyä parhaalla mahdollisella tavalla juoksemaan hyvin, oikein ja hallitusti.
Ehkei ole olemassa statistiikkaa onnettomuusherkkyydestä harvoin irtipääsevän whippetin ja harva se päivä päästelevän välillä, mutta äkkiseltään koira, joka on saanut kehittää motorisia taitojaan pienestä pitäen kontra koira, joka pääsee irti kerran vuodessa, aina vappuna -on aina juoksutaidoiltaan ja fysiikaltaankin paremmassa kunnossa ja sen edellytykset suoriutua sprinttaamisesta ilman loukkaantumisia on huomattavasti parempi.

Mitään päteviä päätelmiä ei tietenkään voi tehdä; tee näin ja koirasi säilyy ehjänä tai älä tee näin ja koirasi loukkaantuu vakavasti ensimmäisessä kisassaan. Mutta hankkiessaan sporttisen ulkomuodon omaavan whippetin olisi hyvä luoda sille edes jossain määrin sellaiset puitteet, missä se pääsee toteuttamaan itseään. Vaikka ei koskaan kilpailisi sen kanssa yksissäkään maasto- tai ratakisoissa.
Tämän pitkän insertin jälkeen voi yrittää alkaa listata whippetille sattuvia ja osuvia, rodulle tyypillisiä vammoja. Erilaiset lihasvammat lienevät niitä, joita whippetille yleensä "sattuu". Revähdys ja venähdys etunenässä. Mm. ranteet ovat kovilla ja erilaiset ranne- ja varvasvammat ovat yleisimpiä. Varpaisiin kohdistuu suuri rasitus mm. jarrutettaessa ja nivelsiteet ovat kovilla kuin myös erilaiset hiusmurtumat vaanivat. Omassa laumassani -kop kop kop- olen välttynyt suurilta ja vakavilta vammoilta, mutta erilaisia ontumia on laumassani sattunut joitakin -ja erilaisista syistä. Milloin on ollut ranne turvoksissa, milloin varvas. On onnuttu voimakkaasti päivä-pari, nilkutettu, kevennetty. Ravattu puhtaasti nurmella mutta onnuttu voimakkaasti asvaltilla, kovalla alustalla. Yleisesti ottaen "harmittomat" ontumat paranevat mainiosti levolla, joskin lepo voi tarkoittaa kilometrin lenkkeilyä kaksi-kolmekin viikkoa. Aika tunnetusti kultaa muistot ja vaikka ontuma on sattuessaan ollut sangen ikävä ja harmittava tapaus ja aiheuttanut suuriakin lenkkeilyjärjestelyjä, aina niistä on selvitty.

Varpaaseen tai ranteeseen voi kehittyä suurikin nivelnesteen aiheuttama turvotus ja vaikka ontuma olisi jo ohikin voi nivelen normalisoituminen viedä useita viikkoja, jopa 5-6 viikkoakin.

Olematon rasvaprosentti ja lyhyt ja tiivis turkki altistaa sekin erilaisille vammoille. Koirapuistossa ei tarvitse kuin kaverin kulmahampaan osua sopivasti kohdilleen ja kyljessä voi olla kahden euron kokoinen reikä. Periaatteessa useimpia pintavammoja ei tarvitse lähteä tikkauttamaan eikä niihin hakea antibiootteja, kotiapteekin turvin selviää sangen hyvin. Toki jos haava on syvä, on se syytä tikkauttaa ja hakea siihen lääkekuuri. Pintavammat, isotkin, hoituvat säännöllisellä puhdistuksella, Bacibactilla ja päivittäisellä siteen vaihdolla. Fixomull stretch on ihan ehdoton whippetihmisen hankinta!

Whippeteillä, kuten mm. greyhoundeilla, on olemassa alttius imeä anturoihin kiviä. Omassa laumassani oli pitkään vain yksi koira, jolla tätä sangen hankalaa vaivaa ilmeni. Sittemmin, tänä kesänä, myös kaksi muuta laumani jäsentä onnistui imaisemaan pienenpieniä hiekanjyviä anturoihinsa. Olen ollut huomaavinani, että hiekanjyvän anturaan menoon tarvitaan erityisen kuuma ilma, kuuma asvaltti ja muutenkin otolliset olosuhteet. Koira ontuu silloin sitkeästi ilman "mitään syytä" ja anturasta löytyy tarkasteltaessa mikroskooppisen pieni musta piste.

Viime talvena laumassani koettiin uusi ilmiö; juoksutettuani koiriani isolla pellolla missä lunta oli koiriani kainaloon asti, yksi koiristani oirehti jälkeenpäin virtsaamalla verta. Kovan rasituksen jälkeen sen lihakset vapauttivat myoglobiinia ja kaksi juoksemisen jälkeistä virtsaa oli verisiä. Myoglobiini on lihaksissa toimiva veren hemoglobiinia vastaava yhdiste, joka kuuluu lihaksen normaaliin aineenvaihduntaan ja jos lihakset menevät kovasti "hapoille", voi myoglobiinia erittyä virtsaan.

Vitoskynnen vieressä oleva ns. jarrunappula voi olla myös juostessa kovilla. Omissani kahdella koiralla on taipumusta nirhauttaa nappulat verille juoksutettaessa niitä esim. hiekalla tai kovalla soralla. Tämä vaiva paranee yleensä hienosti ihan itsestään ja ilman sen kummempia toimenpiteitä.

Kaikenkaikkiaan whippet on sangen terve rotu ja mitä mainioin lihaksikas ja virtaviivainen koirakaveri. Se ei kärsi monen lajitoverinsa tavoin lonkkaviasta, kyynäräongelmista tai ns. PEVISA-vioista. Sen ulkomuoto ja olemus toki vaatii omistajaltaan ymmärrystä niin sen käyttötarkoitusta kuin sielunelämääkin kohtaan ja edellyttää uskallusta antaa sen juosta aika-ajoin irti -kun koira on parhaassa mahdollisessa fyysisessä kunnossa on loukkaantumisriskikin pienempi.
Whippet on kaunis, virtaviivainen koira, mutta sitä ei suinkaan ole tarkoitettu pidettäväksi ja elämään pumpulissa!

Kuvasta kiitos Antti Ruotsalo.

Ei kommentteja: