Hakunila jäi taakse - kohti Klaukkalaa!

Jossain välissä, viiden Hakunilavuoden jälkeen,  teimme lauman kanssa lyhyen dippauksen Ala-Tikkurilaan ja palasimme reilun vuoden jälkeen takaisin Hakunilaan.
Onnistuimme tuolloin, n. 8,5 vuotta sitten löytämään edullisen rivitalokolmion suojaisalla pihalla. Viihdyimme todella, kunnes "sattui liikaa". Usein pienet asiat jäävät pieniksi ja ohimeneviksi, mutta kun niitä tapahtuu tarpeeksi, pienistä asioista alkaa kasvaa isoja, häiritseviä. Oli irtokissaa, irtokoiraa, irto-oravaa, irtopeuraa, kommunikaatio-ongelmia naapureiden kanssa, nilkan nyrjähdystä, olkapään revähtymää (leikin liiaksi talonmiestä..), astman pahenemista, homepilkkuja, kovaa vuokran nousua... yhtäkkiä kaikki oli melko raskasta - ja se hinta, mitä pihasta maksettiin ei enää oikein kohdannut. Haluaako pihasta maksaa "järjenvastaisesti"?

Viihdyttiin ja ehdin olla taloyhtiön talotoimikunnan vetäjäkin yhdessä Teho-Kaidon kanssa 2,5 vuotta, mutta jotenkin "kaikki vain tulee päätökseen" ja vaikka aika oli antoisaa, oli se suoraan sanottuna myös raskasta.

Kaido - AINA apuna ja yleensä myös HETI! Lisää Kaidoja heti kaikille naapureiksi!

Lenkille mennessä ja tullessa keräsin roskia, lakaisin hiekkaa, tein kämppiksen kanssa yhdessä lumityöt jäteaseman ja postilaatikon edestä  - joskus jopa kolmesti-neljästi päivässä. Siivottiin jäteasemaa, kerhohuonetta, portaita, pihaa. Huolehdittiin lukkojen toimivuudesta, tilattiin tavaraa, roudattiin, kannettiin ja soitettiin huollot ja systeemit.

Tilanne nyt.

Avaruutta. Lääniä. Rauhaa.

Ikää kun alkaa tulla, sitä alkaa ajatella ehkä (?) enemmän itseään.

Vaikka koirat ovatkin elämäni - ja minä luultavasti niiden elämä :) niin sitä alkaa haluta keskittyä (vihdoin) itseensä. 
Haluaa sisustaa oman kämpän, haluaa oman rauhan ja kaikki ne valitut kauniit esineet ympärilleen, muistot, taulut, tuoksut, värit. 

Vuodet kämppiksen kanssa olivat toki mukavia ja jouhevia, joskin raskaitakin. Kaksi hyvin eritemperamenttista ihmistä yhdessä, ajoittain huhhuh. 

Jos jotain sain lapsena vanhemmiltani, niin uskon siihen, että "kaikesta selviää" ja "lopulta tulemme vain vahvemmiksi". Ihmisen vahvuus ja voima ovatkin  käsittämättömiä! Pidän itseäni huikeana esimerkkinä siitä, mitä kaikkea ihminen pahimmillaan ja parhaimmillaan kestää ja sietää. Hampaita yhteen narskuttamalla sitä menee vaikka läpi harmaan kiven.

Olen jossain määrin otettu/rasitettu siitä määrästä mitä olen saanut ihmettelyjä teiltä kaikilta ihanaisilta, että MIKSI muutat ja muutatko rivitaloon/miksi et ja muutatko samaan kämppiksen kanssa/miksi et muuta.


Ei ole olemassa yhtä vastausta.
Olen selkeästi koirahullu nainen, joka elää elämäänsä koirilleen. Pihattomuus tarkoittaa minulle VAIN sitä, että vien pojat nyt ulos 05-06 ja aamupyrähdyksen jälkeen jatkamme unia. Ei sen enempää, eikä vähempää. Herkkäunisena herään kyllä poikieni tassutteluun ja levottomuuteen. 

Klaukkala valikoitui uudeksi asuinkunnaksi monesta syystä.

Ihanaa, että juuri Klaukkalasta löytyikin vastaus moneen "haasteeseen".
Lähiympäristö on aakeaa laakeaa peltoa, urheilukenttää, jokimaisemaa. Eilen ihana kohtaaminen pienen koululaisen kanssa, joka kehui koirani ja neuvoi minut sitten oikealle polulle takaisin päätielle. Aamupissatus sujuu n. kilometrin ympyrän tehden ja muutamat pidemmälle lenkille lähdöt lähimaisemiin ovat jo nyt olleet liki sinfoniaa, sillä  juurikaan ristinsielua ei ole ollut lähistöllä. 

Miksi?

Täältä saimme kuitenkin yhdessä kämppiksen kanssa kaksiot samasta taloyhtiöstä, ensimmäisistä kerroksista, kolme porrasta ulko-ovesta ulos.
Heti avaruuteen, heti voi nostaa jalkaa. Heti on kakkaroskis ja väylä väljemmille vesille. Väistämisetkin sujuu - toistaiseksi - kun on tilaa. 

Sain mukaani uuteen, turvakseni äidin ja isän.

Molemmat kuvat ovat minun ottamia.
Facebookin kuvankäsittelyryhmän tuunaamia, Antti Ruotsalon printtaamia ja kehystämiä.
 
Sain äitini ja isäni mukaani kauniissa kuvissa ja kehyksissä. Rakkaat koirani ovat täällä, minä olen täällä. Kämppis on viereisessä rapussa, Avensis lähellä. 
Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Uusi elämä alkaa. 

Cröftsissä syömässä möffiniä.

Niin se veri veti taas Böörminghämiin.
Vaikka kuinka oltiin ajateltu, että yksikin kerta on jo huikea kokemus, niin nälkä jäi. Ihan kuin emme olisi vuosi sitten seisoneet tarpeeksi lentokenttien jonoissa, odotellen pääsyä passintarkastukseen, laukkujen läpivalaisuun - jännittäen, onko tällä kertaa silmätippapullo jäänyt litran muovipussista. Aivan kuin olisimme halunneet uusinnan, vain eri lentokentällä ja eri jonoissa. Niin vain taas vannottiin, että jos vielä joskus, niin Lontoon kautta. Kuuluisia viimeisiä sanoja. Kuitenkin olimme taas loputtomia tunteja Amsterdamissa ja Pariisissa ja missä lie. Ja väsymyksen takia oli taas pakko ottaa taksi. Tai Uber. Kun ei vaan enää jaksanut.

Nälästä puheen ollen.
Meidän koneenhan piti tällä kertaa lähteä päiväseltään, maltillisesti klo 14. Vaan KLM käski kentälle kuudeksi ja kone starttasikin jo aamukasilta. Nyt emme viettäneetkään kuutta tuntia Helsinki-Vantaalla vaan vietimme 6 tuntia Schipholissa. 

Kaiken kiertelyn jälkeen päädyimme johonkin "grillin" tapaiseen ja sieltä lähti pöytään kivikovaksi kuumennettu sämpylä, jonka sisällä oli palaneita kanan palasia. Turha oli vaatia mitään makumajoneeseja tai salaattiakaan sinne kyytiin, vaan tyytyminen oli kuivaan ja mauttomaan känttyyn, joka onnistui maistumaan lähinnä wc-renkaalta. Kaikkea ne lentokentät myykin ~ 12 euron hintaan. 

Onneksi sain syödä jonkun pöydälle jättämät omenanlohkot (avaamattomassa pussissa), joilla huuhtoa toiletin maku suusta.

Lisäksi lähellä oli möffinpiste, josta sain onneksi suklaisen möffinin runsailla suklaanpaloilla poistamaan kuivan ja wc-maton makuisen käntyn tuottama pettymys.

Pettymyksestä toiseen.
Vihdoin suorastaan juoksimme rinksibaariin, kuinka kevyeltä askel yhtäkkiä tuntuikaan, kun edessä siinsi DRINKS.
Kommunikointi ei sensijaan sujunut baarimikon kanssa alkuunkaan. PASSOA martini muuntui hänen korvissaan ESPRESSO martiniksi ja jouduimme suureksi hämmästyksekseni suukopuun. Kuinka kummassa olisinkaan tilannut espressoa, kun en edes juo kahvia. Hän läksytti meitä, ostajaparkoja, oikein olan takaa, mikä tuntui todella hämmentävältä. It's not my FAULT hän huusi; "en se minä ollut". Vaikka olihan se. Jollet saa selvää/kuule, jankkaa siihen asti, että saat selvää ja kuulet. Älä oleta, että olemme asiakas numero 23.476 joka diggailee kaffetta, vaan olimmekin asiakkaat numero 7 ja 8 jotka diggaavat passoaa. 

Harvinaisen pitkät 6 tuntia taas. Ja loputonta hiihtelyä (lue = syömistä)  Amsterdamin lentokentällä.

Böörminghämissä oli pakko ottaa Uber. 30 euroa. Ei vaan jaksanut enää. Kai siellä olisi jossain joku juna-asemakin ollut. Tiedä sitten, hyvin oli piilotettu.

Uberkuski kysymään, että "what do you do in Finland". No mitäpä siihen vastaamaan muuta kuin:
"Freeze".

Airbnb'n lähellä oli Tesco, josta matkaan lähti tietysti erilaisia jogurttivatkuleita, vesimelonia ja juustokakkua. Ja pullea pakkaus valmiiksi paistettua kananrintaa. 
Huumaava tuoksu johdatti meidät kuitenkin korealaisravintolaan, missä evästimme vatsamme taas pulleiksi. Koneessahan oli vain snäksitarjoilu. Sekin toki enemmän kuin Finnairin mustikkamehu.

Cruftsissa saimme TAAS mahamme pulleiksi Knl Jothrynin böffetissä.
En ollut kertonut Kathrynille enkä Johnille, että olimme tulossa, koska halusin yllättää. Olin teettänyt AD Tarulla Mauista tehdyn taulun, jonka Antti oli kehystänyt. Itkimme tietysti luovutustilaisuudessa puolin ja toisin ja saimme taas syödäksemme molemmat Kathrynin tekemiä ihania leipiä. 

Koirat olivat tietysti nekin ihania.
Näimme yhden korkean hännän, 4 pystyä rannetta ja yhdet kapeat takaliikkeet. Jälleen niin kauniisti esitettyjä, treenattuja, leppoisia ja suuremmalta osin tasapainoisia, liioittelemattomia koiria. 

Mutta taas oli nälkä.
Edessä oli liskojen yö, heräämistä vähän väliä. Yötä vasten pari lasillista Baileysia ja mehevää kananrintaa. Toki myös magnesiumia. 

Aamulla sitten juustokakkua, jogurttia ja loput ihanan suolaisesta kananrinnasta.

Pian olimmekin surffailemassa pitkin Böörminghamia ja kaiken kaupassa keekoilun lomassa tietysti söimme pientä snäksiä.
Vaatekaupan kahvilan vitriinissä oli maustettuja lohkoperunoita ja pieniä kuorrutettuja kanapalleroita. Kehtasinkin pyytää ekstramajoneesin. Onneksi sain. Jälkiruoaksi tietysti möffini. Olipa siinä paljon rusinoita. Jouduin irrottamaan ne yksitellen pois. Liika on liikaa.
Mukaan lähti myös munatäytteiset kolmioleivät ja eikun kohti juna-aseman ostoskeskusta, jossa alkoikin jo hieman hiukoa. 

Nyt tilaukseen lähti ihanan mausteinen juustomakaronivuoka ja Tarulle vihreämpi, ruohoisampi annos.
Tarun annokselle kehuja somessa, oma annokseni ei herättänyt intohimoja siitä otetulla kuvalla. Maku oli kyllä huikea. 
Perinteinen fish'n ships jää kyllä kovasti paljon tällaisesta annoksesta, sillä ne muutamat kerrat mitä olen sitä syönyt Englannissa, niin siitä (annoksesta) on puuttunut about kaikki maku. 

Ja of course jälkiruokaa myös!

KLM:n tiskillä ei oltu kovin optimistisia Böörminghämissä, joten kevyt kenttäpaniikki otti vallan.
Siinä ei oikein meikäläisen optimistisuus saanut kannatusta kun jokapuolella maalailtiin mörköjä. "You are not going to make it". Ja ei kun TAAS shoppaamaan; minishampoo, minikasvovesi, minivoide. Koska mehän joudumme nukkumaan Amsterdamissa yön.

Vaan emmepä joutuneetkaan.

Koneessa, jossa olimme ja joka oli kovastipaljon myöhässä, oli n. 100 jatkolennoille pyrkijää. Helsingin lentoa myöhennettiin, jotta pääsimme mukaan! Ja saatiin TAAS möffineitä! 1 möffini/matkustaja, mutta pyysin toki lisää ja sain KOLME! Miten ihanan möffinipitoinen Böörminghämin matka tästä sukeutuikaan!

Jos jaksoit lukea tänne asti, niin onneksi erilaisia eväsvaihtoehtoja oli saatavilla koko matkan ajan. Kaikki annokset eivät menneet ihan maaliin asti, mutta onneksi löytyi aina korvaavia snäksejä, jotka poistivat wc-maton makuisen annoksen jälkimaut.

Ja jollet ole UK whippetien fani jostain syystä, aina voit lentää Birminghamiin syömään muffineita! Niissä on SUURIA suklaapaloja!

Lopuksi vielä tuokiokuva Amsterdamin baarista, tässä vielä oletimme saavamme PASSOAA kahvin sijaan.
Kiitos Taru, mahtava reissu TAAS! Lähdimme sitten syömään Englantiin! :D

Voimakävely. Osa II

Vanhemmat harrastajat muistanevat vuonna 2007 lanseeraamani Voimakävelyn?
Ai ette muista? No ei se mitään, joka tapauksessa olin ajatellut tehdä siitä päivitetyn version. Nythän kaikki on niin 2.0:aa, eikö vain?

Voimakävelyä varten tarvitset n. 5 väkivahvaa, vietikästä (uros)whippetiä. Toivotut reaktioeläimet: peura, orava, kissa, jänis. Myös rastas käy. Pensaiden havinasta lisätwistiä ulkoiluun.
Toivottu matkanopeus n. 3-4 km tunnissa, jolloin aikaa jää hyvin lenkkeilyn vaikeutukseen ja kalorit palavat paremmin.

1) Lentokonekävely
Tässä kävelyversiossa ohjastat - tai tuskin edes tarvitsee - kolme koiraasi tien vasempaan reunaan ja kaksi oikeaan. Venytä käsiäsi dramaattisesti äärimmilleen. Puuskuta ja kiroile kuuluvasti mahdollisten paikalla olevien naapurien iloksi: Siis mun kädet repeää!!! (ja ehkä Levikset myös)
Kalorikerroin 1,5

2) Alamäkipuuskutus
Uskot harhaisesti, että nyt lenkissä tulee helppo (pitkä) alamäkipätkä. Juuri alamäen alussa koirasi kuitenkin haistavat 3 tuntia sitten tiellä kävelleen nartun tassunjäljet. Jokainen jumittaa kirsu tiessä ja saat vain vaivoin vedettyä koiriasi eteenpäin. Olet alamäen alkaessa jo aivan loppu reilun 80 kilon vetämisestä perässäsi. Huomaat, että mitä enemmän niitä vedät, sitä enemmän ne pistävät hanttiin.
Kalorikerroin 2,6

3) Vain vaivoin ylämäkeen-taaperrus
Ennen sopivaa ylämäkeä voit vaikka hieman odottaa, että joku mahdollisimman iso ja karvainen koira kävelee (vauhdilla) peräänne, jolloin mäennousu vaikeutuu näppärästi entisestään. Yrität pistää jo juoksuksikin, mutta koirasi alkavat vain hyppiä ja hihnat ovat tuossa tuokiossa tuhannen solmussa. Hoe kuuluvasti: me päästiinkin viisi metriä eteenpäin ilman solmuja samalla kun vilkuilet ison ja karvaisen koiran olevan jo aivan muutaman metrin päässä. Anna koiriesi haukkua, sotkeutua hihnoihinsa ja jatkaa nartun hajujälkien etsintää. Humpsahda hankeen tai juokse nurmialueen yli ajotielle, riippuen vuodenajasta. Kiroile kuuluvasti.
Kalorikerroin 3,3

4) Hikikävely
Koostuu kaikesta ylläolevasta. On kuitenkin tärkeätä ottaa ympäristö huomioon ja saada näin ohikulkijoille heidän harmaaseen arkeen jotain näyttävää ohjelmanumeroa. Bongatkaa yhdessä orava. Poimi suojatieltä koirasi kävelykakka (metrin matkalta). Vedä kolmekymmentäsenttinen ruohotupsu koirasi takamuksesta.
Anna koiriesi kiljua oravaa sydämen kyllyydestä. Selitä kuuluvasti koirillesi: hei, pylväskengät jäivät kotiin kun nyt koko viisikko seisoo takajaloillaan ja huutaa. Parhaassa tapauksessa ne turhautuvat ja alkavat näykkiä toisiaan. Hymyile väkinäisesti ohikulkijalle, joka toteaa: on sulla noissa pitelemistä. 
Anna silmälasien huurustua kauttaaltaan, koe hermostuksen hurmos ja anna kalorien palaa!
Kalorikerroin 2,7

5) Hauisvääntökävely
Ohjeista koirasi vain yksinkertaisesti panemaan jatkuvasti hanttiin. Tämä kävelymuoto on helppo saada aikaan kaupunkialueella, missä kaikilla narttukoirilla on samaan aikaan juoksuaika. Nauti!
Kalorikerroin 2,4

6) Ristiselän kierto- ja selän lihakset töihin -kävely
Mitä siellä suussa taas on!!!!!!! Kumarru, poista käpy/purkka/oksa/broilerin luu/lihapiirakan pala/pullon korkki. Toista. Koska usein sontaa ja sittiäisiä nakertava koira jättäytyy taakse, pyöritä vartaloa tasaisin väliajoin niin, että näet taakse, sivuille ja eteen. Toista. Muista kuuluva puuskutus. 
Kalorikerroin 3,2

7) Omakotitalokyttääjämarssi
Sopivin alue harjoittaa tätä kävelymuotoa on sellainen, missä omakotitaloja on ripirinnan ja tontit pieniä. Pysähdy näyttävästi esimerkiksi postilaatikoiden eteen. Odota. Huutakaa yhdessä naapurin kanssa toistenne päälle. Kiihtykää ja nauttikaa yhdessä väärinymmärryksestä. Kukaan ei pissannut, kukaan ei kakannut. Jäit vain räpläämään kännykkääsi.
Kokeile kotvan kuluttua uudelleen, palkintoruusujen äärellä. Helppo tapa tutustua omakotitaloissa asuviin naapureihin. Syke nousuun!
Kalorikerroin 1,1

8) Jalkakäytävällä puikkelehdintakävely
Tämä on helpointa suorittaa jonkin suuren kaupan tai marketin läheisyydessä, kaupunkialueella tai tunnetulla sunnuntaikävelyreitillä. Jäät vain odottamaan vastaantulijoita, jotka eivät tee elettäkään väistääkseen tai tehdäkseen tilaa nähdessäsi laumasi. Pompi ja hypähtele siis itse näyttävästi ojaan tai ajotielle. Sateen sattuessa, anna muiden kävellä ostarin lippojen alla ja raahusta koirinesi sateen armoilla.
Ihanteellisinta olisi, jos esimerkiksi vastaantuleva nuorisoryhmä hajaantuisi niin, että joutuisit kävelemään keskeltä, heidän heilutellessa karjalanpiirakkapusseja ja loiskutellessa energiajuomia. Saat näin koirasi hyppimään molempiin suuntiin, ja voit (kuuluvasti) hokea koirillesi: ei ole sun karjalanpiirakka ja nuorten kiljuessa ja huitoessa toki toitotat: ei ole nyt mikään leikki.
Kalorikerroin 3,4

2786 palaneen kalorin jälkeen toteat kuivasti lenkin olleen totisinta totta. Tunnin, puolentoista uurastuksen jälkeen jalkojasi ja käsiäsi, päästä puhumattakaan, pakottaa ja silmiä kirveltää. 
Toisaalta kehosi lihakset ovat vetristyneet (venyneet) ja mieli on virkeä; lähinnä siksi, että olet vihdoin kotona.

Tulevaisuuden pentumainos?

Vaikka erosinkin suurimmaksi osin kaikista (ahdistavista) someryhmistä, osuu silloin tällöin kuitenkin yhä jokin pistävähkö kommentti silmään. 

Joitakin ryhmiä seuraan toki yhä senkin vuoksi, että pysyy hiukan kärryillä missä rodun/rotujemme kanssa mennään. Muutamia ryhmiä mainitakseni Koirien röntgenkuvapulina, Kyltinarvostajat ja Kuvankäsittelyn pyyntölä. Huomatkaa sarkasmi.

Aloin kuitenkin leikitellä ajatuksella miltä tulevaisuuden pentumainokset näyttävät.
Tai ei ehkä niinkään näyttävät vaan mitä kaikkea infoa niihin voisi tulevaisuudessa sisällyttää. Toki helpommaksi voisi tulla jakaa pennunkatsojille oikein esitteet. Mutta kyllä mainokseenkin voisi jo vaikkapa isän osalta sisällyttää:

Isä:
Xtra Beautiful Me Myself And I
- lonkat B-C - ei virallista tutkimustulosta, mutta ell:n mukaan toisessa lonkassa hiukan matala malja, ei nivelrikkoa. 
- ortopedin lausunto: vetreä koira, jolla hyvä lihaskunto. Ei huolta hiukan matalasta maljasta. Suositellaan uusintakuvausta kuitenkin 2025, 2027, 2029, 2031.
- hammasröntgen: puuttuu 1 P1 oikealta ylhäältä. Hiukan hammaskiveä vasen P4. Koiran sylkitutkimus: ei suoraan parodontiitille altistavaa sylkimateriaalia. Syljen ph 1. Purenta oikea. Omistajan mukaan narskuttelee hiukan hampaita nukkuessaan. Suositeltu menemään nukkustressiin erikoistuneelle eläinlääkärille. Käynti suunnitteilla. Ei valveillaolostressiä.
- selässä LTV1. Hyvin pieni muutos. Tutkittu myös ohutneulanäyttein selän hermokanavisto. Havaittu monta kanavaa päällekkäin. Ainakin Frii ja TLC. Kanavat kuitenkin hyvin auki. Usein yömyöhään asti. 
- polvet 0/0, kuitenkin kerran agilitytreeneissä naksui, mutta se saattoi olla viereisen radan koirakon naksutin.
- ulkona vetää. Käytössä vedonestovaljaat. Omistaja ei kuitenkaan koe ongelmaksi. Omistajalla toinen koira, jota taas saa vetää perässään. Omistaja kokee ulkoilutuksen olevan näin tasapainossa.
- syö ajoittain ulostetta. Kesäisin mieluummin ruohoa, mutta talvella narskuva ja tummankiinteä pökäle saa mielihalun heräämään. Omistaja ei koe ongelmaksi. Ihailee itsekin lumessa paistavia tummia pökäleitä.
- syö pehmoleluja ja niiden silmiä. Silmät täsmäoksentaa. 
- ruoan löytämisessä pentuna oli hieman haastetta. Ensin söi jotain ruokaa, sitten ei enää kelvannut. Kakan kiinteydessä vaihtelua. Kiinteytyi napakkuusasteelle 9 koiran täytettyä 8 kk. Tutkittu Kaupungin kakkalaboratoriossa kuukauden kakkanäytteet, keskimääräinen arvosana kakan kiinteydelle oli 9,5. Omistaja pitänyt kakkapäiväkirjaa. Näyttää sen tarvittaessa.
- perso nameille. Sikäli helppo koulutettavuus. Vaikka ajoittain niskoittelee ja kadottaa kuulonsa. Kiihtyy nähdessään seuraavia eläimiä: kissa, orava, jänis. Nähnyt kerran ketunkin. Tuijotti ihmeissään. Säästyi näin kapilta.
- syttyy myös vieheelle. Omistaja kertoo koiran olevan rasittava kopitettava. Kopitusrasittavuuden ei katsota olevan perinnöllistä nykygenetiikan mukaan. Omistaja syyttääkin itseään. Yleensä vika aina omistajassa.
- käynyt useammassa ulkonäköarvioinnissa. Tuomarit arvioineet erinomaiseksi yksilöksi. Omistaja haluaa kuitenkin huomauttaa, että nykygenetiikan mukaan kauneuden/komeuden periytyminen muistuttaa kinkkubingoa tai Eurojackpottia.
- kaunis karvapeite
- taipumus iltaisin kävellä päällä. Ei periytyvää. Kysytty oman koiran vanhemmista. Eivät kävele päällä.
- taipumus tehdä suojatielle kakka
- haukkuherkkyys 2/5. Kouluttajat sanoneet: "kyllä maailmaan ääntä mahtuu".
- ei reagointia paukkeeseen. Mutta jos televisiossa on eläimiä, haukkuu ja etsii eläintä TV:n takaa. Perheessä ei katsota enää luonto-ohjelmia.
- luonteeltaan reipas ja iloinen. Ei virallista luonnetestiä, joten omistajan kertomus saattaa olla siloiteltu.
- läpäissyt erinomaisesti (haukkuen) Petotestin karhulla. Omistaja saanut testin johdosta haukut ulkomailta. Huomautettu omistajaa, että whippet ei ole karhukoira. 

Lisätietoa:
Koirasta tehty 16-sivuinen esite. Nelivärinen, erilaisin paragrammein. Voit tilata sen suoraan omistajalta. 
 

Joulu 2023 - Caprin tarina.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen omistanut useamman sielunpuolikkaan.
Vaikka kaikki koirani ovat tietysti olleet ja ovat ihania, rakkaita kukin omalla tavallaan.
Joku koiristani on ollut pentuna "todella rasittava" mutta aikuisena kuin ihmisen mieli. Toinen on pentuna hillitty ja kilttiäkin kiltimpi, kunnes aikuisena kääntyykin villiksi ja vallattomaksi.  
Sielunpuolikas - joita harvoin eteemme annetaan - on hillitty ja lempeä olemukseltaan, ei koskaan tee numeroa itsestään, on äärimmäisen pyyteetön ja lukee pienimmätkin eleesi ja ilmeesi - oikein. Tulee osaksi sinua. 

Ja ehkäpä sielunpuolikkaat ovat niitä alunalkaen herkkiä?
Olen tainnut omistaa useamman herkän ja herttaisen? Jaki oli sellainen - vaikka se oli itsenäinen ja omantien kulkija se oli myös äärimmäisen hienosyinen koira ja luki ja tuki minua herkkyydellään. Minä annoin sille vapautta ja luottoa ja se palkitsi sen luottamalla takaisin. Tämä koira oli 99% aina irti ja minulla oli siihen täysi luottamus. Se ei koskaan pettänyt sitä!
Lelu oli sellainen myös. Herkkä, herttainen, taiteilijasielu. Kiltti ja kultainen. 
Entäpä Hupi sitten. Herkkä ja samalla vahva ja voimakas. Hupin kanssa haimme yhteyttä ehkä hieman pidempään, mutta kun saavutimme sen, loppu olikin historiaa. Tämä koira jätti jäätävän ison tassunjäljen sydämeeni. Kun koira puhuttelee luonteellaan ja ulkomuodollaan - sellainen oli Hupi. Liekö jättänyt ketään koskaan kylmäksi.

Olen joskus jopa miettinyt, että johtuen omasta herkkyydestäni ja kyvystäni samaistua loputtomiin koiriin ja ihmisiin, joilla on jotain traumaattista ja rikkonaista mielessään ja sielussaan, saan näin loputonta samaistumispintaa omiin traumoihini ja kipupisteisiini.
Koirahan on siitä ihana, että se ei sano sinulle koskaan "ryhdistäydy ja lopeta valitus" vaan se tukee ja ymmärtää sinua juuri sellaisena kuin olet. Olet aina hyväksytty. Ihminen harvoin jaksaa kuunnella valitusta ja huokailua. Koiralle tunti-pari ei ole mikään task. Ihminen olisi kehottanut tuossa vaiheessa jo hakeutumaan terapiaan. 
Tässä ajassa tuntuu usein, ettei ihminen "kestä" enää mitään. Rajat ovat tulleet täyteen ja valituksille on nollatoleranssi. Koira sen sijaan tukee aina ja jatkuvasti, hakeutuu kainaloon, peiton alle. Lähelle ja liki vaikka omistaja kiroilee, on vihainen ja sadattelee.

Muistan kun näin Ballenbreichin pentuilmoituksen.
Isänä oli kaunis ja tasapainoinen, veteraani-iässä edelleen huikeata uraa luova, kauniisti liikkuva Danluke Lord Of The Dance. Emänä oli ehkä hiukan tuntemattomampi mutta kauniin kurvikas Lucrezia Lysandra Synergy. Muutama päivä tämän jälkeen tuo mainos pointattiin minulle uudelleen. No, sittenhän homma lähtikin liukuun. 

Brexitin myötä Caprin saaminen Suomeen oli ERITTÄIN työlästä.
Jopa niin työlästä, että pelkäsin kasvattajan laittavan hanskat naulaan ja toteavan ykskantaan, että ei tämmöistä jaksa kukaan normaali ihminen. 
Brexit siis kyykyttää ihan huolella. Leimaa ja allekirjoitusta tarvitaan, todistusta ja valtuutusta, kunnian ja omantunnon kautta. Vaikeimmaksi osoittautui lopulta englantilainen eläinlääkäri joka ei suostunut leimaamaan jotain todistusta ilman, että tuleva omistaja on läsnä.

Capri oli minulle mitä suurimmassa määrin intuition johdatusta.
Caprin myötä myös ensimmäistä kertaa en mittaillut pentukuvaseisotusten mittasuhteita ja tasapainoja, sillä ajatus siitä, että "niissä on kuitenkin aina jotain vikaa" - saavutti mieleni ja sieluni ja tuudittauduin pehmeään pumpuliin ja vastaanottavuuteen; meille annetaan koiria. Olin yhtäkkiä hyvin levollinen. Tulee mitä tulee. Ja tulikin mitä kaunein, tasapainoisin ja sielultaankin kaunis koira!

Capri oli selvästikin elänyt maaseudun rauhassa ja "tuttujen kesken".
Suomessa se joutui heti vieraisiin käsiin ja tilanteisiin eikä aivan omaksunut asioita siinä tahdissa kuin kuvittelin sen omaksuvan. Luulin ja toivoin, että se niks ja naks vain rohkaistuisi ja alkaisi tuosta vain seistä omilla jaloillaan. No eipä mennyt kuin elokuvissa. 

Mätsäritreenit menivät miten menivät.
Milloin koirarukka tippui pöydältä milloin se kiljui äitiä luokseen. Jännitti - ja selkeästihän luottamuksen rakentaminen omaan ihmiseen oli jätetty tekemättä!  Minä luulin, uskoin ja toivoin, mutta tämän koiran kohdalla kaikki olikin aloitettava alusta.

Koira takaisin omiin käsiin.
Ehdin piipahtaa sen pentuna ollessa muutamasti Kartanon viehetreeneissä. Missä se ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta vieheeseen. Kimppajuoksutuksissa Fazerin mehevissä metsissä se hakeutui puiden alle ja kellahti selälleen kun sitä töötättiin. Nyt oli otettava koira kauniiseen käteen niin sanotusti ja kahden herkän oli pidettävä herkkyyspalaveri.

Tuon palaverin jälkeen alkoi muun muassa laulelu.
Aikoinaan Hupia tuli kehuttua kovasti ääneen - olenhan ääni-ihminen ja kannatan ehdottomasti koiran rohkaisua ja tukemista ÄÄNEEN. Caprille lähti nyt jostain syystä laulelut ilmoille ja aloin näyttelyissä ja kinkereissä buustata sitä LAULAMALLA Capri caprineeeeeen, Capri caprineeeeeen. Muutamat teistä ovatkin kuulleet tätä laulutukemista. Toki koiraa myös kehuttiin, vaikka se ei edes tehnyt mitään mutta sitä tuettiin ja buustattiin kovasti sanomalla HIENO poika, hienosti.

Aloin saada palautetta siitä, että "koira on kiinni".
Juu. Se oli obvious myös minulle ja huomauttelut asiasta jopa hieman häiritsivät, koska olimme edenneet babystepsein mielestäni jo nyt huikeasti. Heti siitä lähtien kun aloin itse sitä esittää. Koin ja tunsin käsissäni ehkä haasteen mutta samalla olin äärimmäisen luottavainen. Me hoidetaan tämä. Herkkä & herkkä liikenteessä!

Tuomarinkartanolla vapavieheeseen oli nyt kiinnitetty jugurttipurkkeja.
Ja laulut olivat arkipäivää. Koiraa kehuttiin, tsempattiin ja buustattiin. Kauniit kehykset olivat olemassa, koira nupullaan. Pikkuhiljaa spicy luonne alkoi aueta ja kehittyä ja koira saattoi alkaa luottaa minuun - tarjoan sittenkin turvaa ja tukea!

Joskus tällaiset PIENET asiat, joita sanotaan ja pienet teot, joita tehdään ovat niitä suurimpia.
"Jos se jahtaa jugurttipurkkeja, niin tuo niitä". No minähän toin. "Sille voisi sopia sellaiset treenit, joissa sitä ei päästetä vieheeseen alkuun ollenkaan, vaan vedetään vaan ohi" - sanoi joku. Onneksi Suvin Privaattitreenit Oy Ab ilmoittautui jeesimään. Viehettä ohi, koira kiinni. Saatiin sitä pompsahtelua kohti viehettä mutta myös ehkä hiukan epäluuloa ja arvuuttelua, että "miten tässä kuuluu toimia"?
Suvin step by step treenit tuottivat tulosta ja koira saatiin syttymään. Kaikki OLI koirassa sisällä,  vietit ja vaistot, ne piti vain herättää. Kaikki löytyi, vahvistui, voimistui, heräsi ja syttyi.
Suvin valkopunaiset suikaleet, sopivassa määrin ja oikein vedettyinä - ja avot!

Miten koirat haastavatkaan meitä.
Jonkun kanssa saat lähteä vetämään heti sata lasissa, voitosta voittoon ja maalista maaliin. Toinen koskettaa ja painaa henkilökohtaisia triggereitäsi ja vaatii enemmän. Kyseenalaistaa, pyytää ohjeistusta ja kysyy luottoa.

Caprin kanssa kiirehdittiin ensin syyttä suotta ja turhaan.
Koira oli ensin tunnettava ja sen sielunmaailmaan tutustuttava. Tokikaan pentua ei voi heti tuntea. Ei tietenkään. Caprin kanssa vain luulin voivani oikaista ja saavuttaa heti maalin. 

Nyt aloinkin saada päinvastaista palautetta.
Olin saanut sen aukeamaan ja kukkimaan. Laulaen (!), kehuen ja yhdessä tehden.
Suvin treeneissä edettiin todella hiljaksiin ja vihdoin viime syksynä menimme ensimmäiseen kisaan. No hitto, koirahan nappasi heti maastosertin. Näyttelykehissä edettiin pitkin Baltiaa ja myös Suomen kehiä kierrettiin runsaasti. 

Minua satuttikin Caprin kohdalla erityisesti se kun eräs harrastaja oli tiedottanut, että Suomen valionarvoa ei tulisi saavuttaa ilman kolmea oman maan serttiä.

Capri oli kuitenkin saalistanut upeasti matkallaan Suomen valioksi kolme varaserttiäkin, kunnes sitten napsahti. Kaikkien käänteiden jälkeen. Lanne oli ollut juntturassa, ties kuinka kauan ja sitä avattiinkin aina 300 (+ 60 euron parkkisakko.....) euron edestä. Kävimme peitsaamassa satunnaisesti ja hyppimässäkin kehissä, ilon kautta. Ihan jokaisen kehän jälkeen tunsin suunnatonta iloa matkastamme ja saavutuksistamme, Capria oli ilo esittää kaikkine pomppuineen ja haasteineen. Capri ON kaunis ja klassinen whippet, jolla on vaivattomat liikkeet. Minä en pitänyt siitä, että joku halusi himmentää tehtyä, sitä kaikkea mitä olimme läpikäyneet ja tehneet. Todella tehneet.

On ihan varmasti paljonkin koiria, jotka vain tulevat kehään tai maastokilpailuun ja pokkaavat heti "kaiken".
Koiria, jotka ovat luonnonlapsia, lahjakkuuksia, liikkuvat sateessa ja tuulessa varmasti ja kisapaikalla tuskin edes läähättävät suorituksen jälkeen. Sanoisin kuitenkin, että näitä osuu harvoin kohdalle? Toki on omistajia, jotka osaavat heti tehdä kaiken oikein, mutta eiköhän meitä ole useampia, joiden pitää mennä "koira ja oppi kerrallaan", pysähtyä, funtsia, kuunnella viisaampia ja mennä itseensä ja koiraansa. Ja sitten ottaa ne uudet askelmerkit. En pidä siitä, että alkaisimme julistaa jotain ihmeen "rotutyypillistä helppoutta" kehien tai ajamisenkaan suhteen, kun kuitenkin jokainen koira on yksilö ja meiltä omistajilta vaaditaan tuntosarvien pystyssä pitämistä ja hajulla olemista. Kuitenkin minäkin olen opetellut vasta jotain 19:sta koiraa ja "still learning". 

Koira ja task kerrallaan.

Olkaa armollisia koirillenne ja itsellenne. Kaikkea ei tarvitse heti eikä viidestoistakaan päivä osata ja ymmärtää. Joskus menee helposti vuosi ja kaksi, hujauksessa, opetellessa toinen toisistanne. Ja se Caprin maastosertti? Niin, se tuli 2,5-vuotiaalle, kypsälle, treenatulle, hyvin valmistetulle ja kuunnellulle koiralle. Jolle myös paljon laulettiin ja jota kehuttiin.

Sanoisin, että teillä on jokaisella käsissänne aarre.
Teidän tulee vain osata avata se.

Kiitos kuvista Risto Kääriäinen, Antti Ruotsalo ja omat kuvakansiot.

Vinha vuosi alkaa olla pulkassa - tarvitaanko karva-Addusta lisäasennetta?

Tämä se on ollut vinha vuosi.

Jos joku nyt vielä luulee, että tällaisen lauman pyörittäminen on pala voileipäkakkua, niin voin sanoa, että näillä kilometreillä se ei sitä ole.
Aina on jollain yöhätä, yhden kun olet päästänyt pihalle, VARTIN päästä haluaa toinen, aina joku kävelee päällä, litistää sieraimen tai korvan, pyrkii peiton alle tahi pois peiton alta, seisoo TV-ruudun edessä, haluaa pihalle, ei haluakaan, kiiruhtaa kiitolaukkaa sisään ja sitten taas seisoo pihaoven edessä. Haukkuen.
Yksikään koiristani ei kakkaa synkronoidusti, vaan kun olen kävellyt noin 5-10 metriä roskiksesta eteenpäin, kakkaa toinen. Roskis on nyt vain 700 metrin päässä, jonne kiikutan kärsivällisesti kakkapussin ja sitten 780 metrin jälkeen tulee taas kakka. Nyt seuraavaan roskikseen on kuusisataa omakotitaloa, 12 bussipysäkkiä ja 34 väistöä.

Väistöt ovat parhaita.

Ne ovat niin hilarious, että minut dumpattiin kaverilistaltakin niiden kuvailun takia. Olen aina pitänyt itseäni sarkastisena mutta kuitenkin positiivisena, ja lisäksi ihan hauskana ja sanavalmiinakin, mutta en taida olla sitä ihan kaikkien mielestä. 
No, väistö on toinen nimeni ja ei siinä sitten muuta kuin mitäs läksit ja mitäs otit kuusisataa koiraa. Se pitää kestää. Onneksi on grippihihnat ja refleksit. Väistämme myös lähes päivittäin oravia, antilooppeja ja jäniksiä, ei kaikki väistöt ole paikallaan seisovia koirakoita. LOL

Lauma opettaa elämästä ja koiranpidosta jäätävän paljon.

Melkein voisi sanoa, että vasta kun olet pitänyt ja hallinnut isoa laumaa, alat ymmärtää koiranpidon ja niiden vietti- ja vaistomaailman päälle. Koirat aukeavat sinulle, koira ja selitys kerrallaan; miksi ne toimivat kuten toimivat. Yksi sattuu olemaan kuin ihmisen mieli, seuraava on jääräpää ja kolmas pelkää ilotulitteita ja niin edelleen. Aina joutuu uuden eteen ja saa haastaa itseään ja suhdetta koiraansa. On älyttömän mielenkiintoista tuulettaa niitä vakiintuneita "koiranpidon käsitteitään", koska joka tapauksessa aina uusi koira haastaa sinut uusien haasteiden eteen. Ihan vielä kuusikymppisenäkin. 

Ihanaa, lunta!!!??

Näin talven tullen sitä joutuu joskus tekemään tunnin lumityötkin, että pääsee kyntämään lauman kanssa lumista perunapeltoa, jota kävelytieksi kutsutaan.
Kantamaan kakkapusseja lumivalli toisensa jälkeen hankien peittämiin roskiksiin. Talviset haasteet ovat opettaneet meitä mankumaan isännöitsijältä lumilinkoja ja kaupungilta lisää kakkaroskiksia. Puikkelehdimme liikenteen seassa mitenkuten, tappajasoraa (kvartsia) vältellen ja spottaamme alati sopivia peltoja laumamme juoksuttamiseen. Sopeudumme, annamme anteeksi, huokailemme ja avaudumme Facebookiin. 
Talviset olosuhteet vaativat vain hieman ekstravoimaa, sillä viisipäisen lauman vetäminen lumisohjossa ylämäkeen vaatii asennetta. Mahtaisiko sitä saada karva-Addun avulla? Tähän asti vain loiva kiroilu on auttanut ja äänekäs puuskutus!

Narvassa meillä oli mahdollisuus hiljentyä hetkeksi ortodoksisessa kirkossa. Se tuli tarpeeseen!

Vaikka välillä kiroiluttaa ja hauikset ovat kovilla - muistan myös kiittää:
Ilman koiriani en olisi tammikuun Tartossa käynyt tuulessa ja tuiskussa hiihtämässä alati aktiivisen Tarun perässä! Sitäpaitsi Tartosta Capri nappasi sertit molempina päivinä. Nam.

Tammikuun lopun Kaunaksessa oli ihanaa riehua yhdessä Ullan kanssa. Tai no, Ulla riehui vähemmän, minä enemmän. Olohuoneen seksisohvalle oli koirilla pääsy kielletty ja runsaiden DISCIPLINE-huutojen jälkeen olikin vartissa varattu uusi kortteeri ja taas mentiin. Menestystä ei kehästä Capricciolle tullut, mutta sitäkin hauskempaa oli olla TAAS tien päällä!

Jossain mielenhäiriössä olin varannut matkan myös helmikuun Tallinnaan - tuliaisina kääntyvä vara-Cacib Caprille, ja Balille SA. Varmaan oli vaan pakko päästä sataman Super Alkoon ja ostamaan jotain t-paitaa. Verhottiin sitten vaan matka koiranäyttelyksi.

Maaliskuussa hilluttiin Tarun kanssa Cruftsissa ja kekkaloitiin jotain tuhansia tunteja eri lentokentillä. Huikea reissu!!!!

Kesäkuussa käytiin piipahtamassa Riikassa. Resultit jäivät laihanlaisiksi, mutta Ainazissa oli hyviä likööritarjouksia!

Kesäkuussa kävin myös kipaisemassa Amsterdamissa ja hain sieltä VALLOITTAVAN Ibizan pistämään taas laumakuviot uusiksi. Jestas, että taisi mennä Samppa Linnalla kokonaiset 3 kuukautta ennen kuin pystyi sanomaan pojalle HELLO.
 
Heinäkuussa pääsin siivestämään huippukuski Sarin hessumobiiliin matkalla Liettuaan. Huippumökki, huippuresultit ja huippureissu. Capri saalisti in HUGE competition with HONORABLE judges luokkasertit joka päivä. Todellisuudessahan koira oli joka päivä luokassaan ainoa ja en ole ihan varma näistä honorable-hehkutuksistakaan. Pääasia, että serttejä satoi ja titteliä lyötiin otsaan!

Liepajaan änkesin Pippen kyytiin ja taas oltiin isossa porukassa hienosti BOS molempina päivinä. Koiria oli siis 1+1 mutta kuka niitä laskee? Sertit on pääasia ja titteliä tuli taas tittelin päälle. Ei muutakuin pokkaamaan ja maksamaan taas itsensä kipeäksi, että saa kehua retostaa.
 
Elokuussa käytiin Virosta yrittelemässä qualifying serttiä, mutta eihän sitä meille annettu. Onneksi marmeladi oli mehevää ja halpaa. 

Lokakuussa pakkasin Ibizan ja Samuin Ruotsin reissulle ja pääsin takuuvarman Oy Ab Pirjo Travelin kyytiin. Härlig reissulta tuliaisina kauniita ruusukkeita!

Sitten yriteltiin taas Viron Tartosta metsästää sertintynkää Caprille marraskuussa, mutta luokkavoitto ilman SA:ta ei oikeuta jatkoon. EH vielä vähemmän.

Narvasta sitten napsahti. Ei yhtään hullumpi tuo Crista Goes Baltia - yhtiö myöskään, päinvastoin. Sunnuntaina saimme VIHDOIN pokata qualifying sertin Caprille ja klousasimme samalla valioitumisen Baltiaan; EE + LV + LT! Se oli (taas) KAKUN paikka. 

Reissua reissun päälle.
Pääasia tietysti, että saa kaakkua. 

Tuhansia kilometrejä, ihania pilotteja, jotka ovat ottaneet kyytiin ja kärsivällisesti odottaneet kassalla kun puristelen tuotteita Prisman hyllyväleissä.
 
Ibizanhakureissu se oli myös parhaasta päästä. Kun Brexit-maa hankaloitti enkkuihastustani pahasti, niin aina voi mennä Hollantiin.   

Tänään Messukeskuksen jälkeen, kun jouduin Balinkin jättämään kotiin vetskukehästä, mietin TAAS kaiken järjellisyyttä. Mutta miksi kaikessa pitäisi aina olla järkeä? Pääasia, että matkaseura on kivaa, laivat pulleita ja liköörit edullisia. 

En lopulta tarvitse karva-Addujakaan, kun mulla on omat sileäkarvaiset aerodynaamisesti muotoillut puikkonokkapojat, jotka nykyään lepuuttavat pörröisessä Pullavassa.

Iso kiitos kaikille minua ja poikiani tänä vuonna kuskanneille - mieliinpainuvia, ihania reissuja kera HUIPPUJEN reissukoirien!

Haluammeko koiriemme olevan samanlaisia?

Haluamme tai emme - sosiaalinen media on tullut jäädäkseen.
Ja leimatakseen, kyseenalaistaakseen ja verratakseen. Väittelemisineen, vääntämisineen ja loputtomine debatteineen. 
Esimerkiksi lukiessamme sosiaalisen median kanavilta "tärkeän ihmisen" analyysin koirankakan ideaalista koostumuksesta - tulemme vääjäämättä verranneeksi hänen spesifioimaa kakan luokittelua omaan, ehkäpä väljään luokitteluun, ja koemme äkkiä huonommuutta välillä väljä - tärkeän ihmisen ideaali. Kyllä. Kakalle on luokittelu!

On aivan sama, onko kyseessä kakka vai hihna vai koiranruoka, mutta "tärkeän ihmisen" kommentti "hihna on aivan paska, ei kestä yhtään kävelyä" - saa meidät pohtimaan ulkoilutammeko omaa koiraamme täysin kestämättömällä hihnalla. 

Entäpä ruoka sitten. Olemme ostaneet joskus kovan pohdinnan jälkeen - joskus vain alennusmyynnin sattuessa kohdalle - kuivamuonaa johon on uutettu hiiripöllön sulkaöljyä. Saadaksemme seuraavassa hetkessä lukea "tärkeän ihmisen" kertomana, että "hiiripöllöt ovat auton alle jääneitä raatoja tahi kasvatettu undulaattihäkeissä pimeissä kaivoissa. En syöttäisi kuunaan moista paskaa".

Tie on loputon.
Facebook tuntuu auttamatta osaavan laittaa luettavaksemme vastaavia osumia. "Ostin juuri koiralleni valjaat" - iloitset. Hinta oli normaalisti 69 euroa ja nyt sain valjaat 39 euron hintaan. Avaapa Facebook, siellä se on "tärkeän henkilön" juuri postaama varoitus kyseisistä valjaista. "Ompeleet on aivan paskat ja ekalla lenkillä oikeanpuoleinen kiinnitys alkoi heti repsottaa. Varokaa saatana, älkää ostako!"
Ensin kakka. Sitten ruoka. Ja nyt valjaat. 

Eihän tämä ole kenenkään syy.

Mielipiteitä mahtuu maailmaan ja hyvä niin. Pelkään vain sitä, että mihin tämä kaikki voi johtaa?  Haluammeko koiriemme olevan samanlaisia kuin tärkeän ihmisen tärkeä koira? Onko ideaaliasetukset tehty Facebookin ja yleisen mielipiteen mukaan? Haemmeko sosiaalisesta mediasta samankaltaisuutta ja kavahdamme päinvastaisuutta? 

Tärkeän ihmisen postaukset saavat satoja tykkäyksiä. Omamme kuusi.
Kommenttikentän kommentit ovat kaukana mediaanista ja usein provokatiivisia. Omaa erinomaisuutta korostetaan ja alleviivataan - ja joskus muiden kustannuksella. Koiranruokasuosituksia kysellessä ei kukaan neuvo "ostamaan sitä, mikä koirallesi sopii parhaiten" vaan X, Y ja Z -ruoat leimataan "aivan paskoiksi", usein ilman selityksiäkin.
Riittää, että "tehdas vaihtui 6 kk sitten, etkö huomannut että laatu kärsi heti"? - tai "mitä koira tekee broccolilla mitä tuotteeseen on tungettu. Broccoli aiheuttaa koiralla luukatoa, lonkkamaljojen mataluuden lisääntymistä ja yöllistä vaeltamista. Mä en ainakaan syöttäisi"!
Pahaksi onneksi tehdasvaihdos- ja broccoliruokaa on varastossasi 8 säkin verran ja joudut pimeällä sitä sieltä hakemaan koirillesi. Ettei kukaan näe. 

Koiranruuista muuten.

Merkkejä on miljoona. Syötä ihmeessä sitä, mikä koirallesi sopii. Itse muutin hiukan ajattelutapaani ruoan suhteen sen jälkeen, kun kahdella koiristani todettiin haimatulehdus. Unohtamatta kolmatta koiraani, jonka haima meni kuolioon asti (!) koiran ollessa 13-vuotias. Eli en halua syöttää syyttä suotta YLImääräistä rasvaa, jos koiralla on todettu esim. haiman suhteen ongelmia. Enää en anna aikuisen pupeltaa penturuokia.
Kuitenkin koiralleni voi vallan hyvin sopia "paska" ruoka ja syötän sitä hyvällä omallatunnolla vaikka se ei ehkä ole "yleisesti hyväksyttyä". Kunhan PERSE kestää! 

Olen paljon miettinyt tuota samankaltaisuutta viime viikkojen ja kuukausien aikana.

Jokainenhan meistä ymmärtää, että vaikka rotu on sama, kaikki yksilöt ovat (tietenkin) erilaisia. Mutta minua pelottaa ja säikäyttää postaukset, joissa kysytään "ideaalia kakkaa, ruokaa ja luonnetta" - ja kun poikkeamia on, niin "Giardia, magneetti ja sydänultra" - noin karrikoiden. (kyllä, minäkin provosoin) Ei oikein ole postausta, johon em. "diagnooseja" ja tutkimuksia ei tänä päivänä tarjottaisi. 

Jotenkin tuntuu, että kaiken tulee tulla ja olla HETI, pennun sisäsiisti, fiksu ja yhteiskuntakelpoinen kakkakikkareita myöten. Mietimme kaikkia kauhuskenaarioita todella nopeasti, jollei sisäsiisteys ole hallussa 12-viikkoisella, ruoka sula kauniiksi ja kiinteäksi sikariksi HETI ja koirakohtaamiset ole myöskin HETI hallussa. 

Koirat ovat rikkaus. Ja niiden erilaiset persoonallisuudet äärimmäisen kiehtovia.
Jos jotain voin tällä koirakokemuksella todeta, niin tämän.

Jokaisessa koirassani on ollut omat "haasteensa" ja niiden kakat ovat olleet kovin kiehtovia myös. Ulosteiden väritkin vaihtelevat, tummasta vaaleaan ja koostumukset ovat olleet aina suihkukakasta moussekakan kautta sikariin. Vain kahdesti olen tutkinut koirieni kakkoja laboratoriossa asti ja tulokset ovat olleet mairittelevia! Kakka on sittenkin iloinen asia!

Myönnän.
Olen varmasti monen mielestä (liian) rento enkä jaksaisi aina murehtia kaikkea.
Kun ikää tulee ja koiramäärä on (edelleen) iso, niin sitä on oppinut (onneksi) suhteuttamaan asioita ja kaiken murehtimisen sijaan on päivän päätteeksi voinut vaipua ihanaan, omaan pumpuliperspektiiviin. Kehua itse itseään ja siinä sivussa osaamisensa ja varotoimena otetut verinäytteet, ei huolta! 

En haluaisi enää yhdenkään somekommentin osoittavan sabluunaa, jaottelua ja laatikointia, vaikka aina onkin olemassa "ideaali". Kuka sen sitten määrittääkin.
Rotumme varioi ja sen kuuluukin tehdä niin. Jokainen tehköön oman ideaalinsa. Ihanaa, että kakka on koiran näköistä ja maanantaikakka voi jännästi olla erilainen kuin torstaina! Ihanaa myös, että luonteenpiirteissä on joskus haasteita mutta myös usein useitakin asioita "mieltä myöden". Me vain tuppaamme kiinnittämään huomiota niihin negatiivisiin asioihin. Aivan kuten vanhempamme. Muistan kun viihdyin kotona kirjoitellen ja piirtäen ja isäni mielestä minun olisi pitänyt "lähteä ulos". 

Onko koskaan hyvä?
No on. Nyt kun omat makaavat raatona 6,5 km lenkin jälkeen, kolmatta tuntia, oivallan taas jotain. Ne ovat kaikki paljoltikin erilaisia persoonia, mutta niistä jokainen on kykeneväinen rentoutumaan aamun askareiden jälkeen. On syöty aamiainen, lenkkeilty ja syöty jälleen lenkin jälkeen. Nyt on hyvä. Erilaiset yksilöni muodostavat laumaharmonian ja niiden kakka on ihanan erisävyistä ja jollain se on yksi pötkö ja toisella se katkeaa kahdeksi pötköksi. Kolmannella jää pieni kakkatablettikin hännän alle. 

Olkaamme enemmän koiriemme kaltaisia.
Persoonallisia, iloisia veijareita joille ruokailu, lenkkeily ja lämpö ja turva luo ihanteellisen alustan toimia joskus villisti, spontaanisti ja erilaisesti. Sillä yksikään koiramme ei ole samanlainen kuin toinen. 
Jätä yleistys ja ideaali tärkeilijöille. Älä piruuttasikaan pyri samaan. Samanlaisuus on saatanasta ja erilaisuus on geenien ihanaa vallattomuutta, kakasta lähtien!

kuvat: omat (sekalaiset) kuva-albumit  

Kuinka pitkä on maltti? Helposti vaikka vuoden, kaksi.

Koiramme syntyvät eri vuodenaikoina.
Joku syntyy talvella, toinen keväällä ja kolmas keskikesällä. Syntymäajat vaikuttavat jossain määrin koiriemme luonteisiin - onko keskellä talvea jaksettu hiihtää pitkin maita ja mantuja sosiaalistamassa pentua tai onko Tuomarinkartano sopivasti pennullemme auki.
No ei ollut.

Capri tuli Suomeen 15-viikkoisena.
En ole koskaan nähnyt missään koiran dokumenteissa niin paljon leimoja kun niitä oli isketty Caprin papereihin. En ole aivan varma, onko leimat isketty ihan "tosissaan" vai onko ajateltu, että mitä enemmän leimoja, sen parempi. 

Oli leimoja tai ei - hyvin harvoin koira on heti valmis.
Minkään suhteen.
Toisinaan sattuu niin, että käsiin osuu esim. Maui. Maui näki vieheen ja syöksyi oitis perään kiitolaukkaa, tappoi vieheen, vereennytti sen, koska pentulegot lähti ja siirtyi melkolailla lennossa moottorille. Koppeja liki tarvitsi harjoitella lainkaan, koska jätkä oli luonnonlahjakkuus.
Kuitenkin noin yleisesti 98%:sti pentuja pitää ohjeistaa, neuvoa, luotsata, tsempata ja kuulostella.

Tässäpä niitä leimoja. Varmemmaksi vakuudeksi.

Kuulostelu on usein avain kaikkeen.
Aistit pitää olla auki, kanavahaku kohdillaan. Onko alusta-arkuutta, pelottaako lenkkipolulla satunnaisesti paikallaan seisovat koirat/ihmiset, miten suhtautua riviin kottikärryjä. 

Pentu voi hyvin äkkiä kehittää jänskätyksen ja sen poiskitkeminen saattaa olla pitkäkestoista. Toisilla on kovempi pää, mieli ja huihai-asenne, toisilla jutut jumittavat.

Caprin ensimmäiset viehetreenit olivat aika legendaariset.
Minulle oli sattunut peräkkäin kaksi helppoa kaveria, Maukka ja Samppa nimiltään. Käsivieheen perässä kerta, kaksi ja moottorille. Samassa koppiin ja sitten oltiinkin jo ratakisoissa. Kovin suoraviivaista. Mutta Caprin kanssa mentiinkin pitkän kaavan mukaan, maltilla ja ajan kanssa. Koiraa kuunnellen ja makustellen. Välillä kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Nimittäin ensimmäiset pari viehetreeniä kaveri lähinnä raapi maata ja haisteli ilmoja. Saattoi jopa kyyhöttää ja pyytää, että "josko kotiin lähdettäisi, koska tämä homma ei ole mua varten". 
Oli eräs Osmo, jolle naurahdin, että "kyllä se kotona jugurttipurkkeja jahtaa". Osmo siihen, että "no otapa purkit mukaan ensikerralla".
Vähän ajattelin sen olevan vitsiksi tarkoitettu lausahdus, mutta niin vain löysin itseni solmimasta tyhjiä purkkeja pakettinaruun - ja tekeleen vein seuraaviin treeneihin. No sinnepä se Capri meni, purkkien perään. Kokeiltiinko kerran, kaksi - en enää muista. Sitten mentiin moottorille ja nähtiin sellaista pukkihyppelyä vieheen perään ja heti äidin luokse; "teinkö mä hyvin" tai "oliko vielä jotain muuta"? Toisella vedolla Capri ei enää edes vaivautunut. Vieheinto oli puolinaista.

Koira vedettiin pois radalta ja Kartanon treeneistä.
Mentiin kotiin ja laitettiin mietintämyssy päähän.
Capri osoitti merkkejä siitä, että se ei tykkää muista kuin äidistä. Capri huolestui jos olin lenkillä puolen metrin päässä. Kehässä se oli hiukan huolissaan, jos vaikka mörökölli vie ja vie äidinkin ja molemmat eri paikkoihin.
Aloin laulella. Kehuin ja laulelin. Kovasti kehuinkin. Capri kasvoi ja kehittyi - ja niin kasvoi myös sen luonne ja itsevarmuus. Äidin kanssa oli sittenkin kivaa, koska äiti oli niin kiva ja kehui ja lauloi. Ja otti syliin ja silitti. Ja selitti. 

Tuli uusi kesä.
Eräs Caprille Hyvin Tärkeä Henkilö, PT yrityksessä Viehe Tutuksi Oy - muutti lähelle salaisien laitteiden ja muovisuikaleiden kanssa. Pienestä ideasta ja ehkä heitostakin kasvoi suunnitelma. Sain äärettömän hyviä vinkkejä vietin kasvattamiseen - koska TIESINHÄN, että siellä se on, vietti. Se vain nukkuu.

PT teki Caprille muutamat tiiseritreenit, joissa koira oli hihnassa ja viehettä vedettiin sen ohi, mutta koiraa ei päästettykään jahtaamaan, edes vähän. Koska sen haluttiin heräävän ruususen unesta. No sehän heräsi. Treeni treeniltä koira innostui lisää ja lopulta se hyppi jo parkkipaikalla ennen itse treeniä PT:tä vasten, että "suikaleet esiin, mä tiedän, että ne on sulla siellä kassissa"!!! 

Jotain takapakkeja tuli - kun ei aina oltu varmoja koiran valmiuksista, mutta koskaan ei (onneksi) tehty mitään peruuttamatonta - vaan tiplun jälkeen tuli aina onnistuminen.
PT antoi tarkan toimintasuunnitelman aina tiplujenkin jälkeen ja niitä noudattamalla PLUS antamalla aikaa aivoille työskennellä ja surruutella tapahtunutta, alettiin lähestyä maalia.

Talvella ajoimme jonnekin lumen saartamaan kolkkaan kokeilemaan yksi kokonainen vieheenveto, mutta se ei ihan mennyt sekään suunnitellusti.
Caprille tuli viehehukka ja se lähti loikkimaan kuusitoistametriseen lumeen takaisin lähtöpaikalle. Viisi viisasta miestä päätti kuitenkin vetää sille lähtöpaikalta pienen tiiserin toiseen suuntaan ja Capri älysi, että tässä voi tehdä pienen lisälaukan ja viisaat miehet sanoivat, että kisoihin vain. 

TÄNÄ KESÄNÄ PTkin sanoi, että "voit ilmoittaa ihan hyvin jo kisaan". Lopulta minua taisi jännittää ja arveluttaa koiraa enemmän, sillä olen koko vuoden hillunut mailla ja mannuilla mutta yhteenkään maastokisaan ei oltu vielä päästy...

Kunnes.
Eilen se sitten tapahtui.
Lähdettiin soitellen sotaan ja siitä seurasi silmän kostumista niin PT:ltä kuin allekirjoittaneeltakin. Capri juoksi maastossa neitsytmatkansa, ja hui miten juoksikaan. Minun silmään kevyesti, vaivatta, innolla ja antaumuksella ja otti vielä SERTinkin. Minun yhdeksästä maastossa kisanneesta whippetistäni ensimmäinen, joka nappaa ensikisassaan sertin.

PT kyynelehti lähtöpaikalla. Minä pyyhin vettä silmistä myöhemmin autossa. 

Niin siis.
Kuinka pitkä on maltti. Tarvittaessa vuoden, helposti kaksikin. Muistakaa se, te senkin pöljät jotka haluatte kaiken nyt ja heti. 

Capri, olet timanttia. Ihanaa, että olet just mun ja ollaan samalla kanavalla. Ja ihanaa, kun ollaan maltettu kaikki kolme. Sinä, minä ja PT.
Kiitos Suvi, kaikesta.

Kuvat omista kuva-arkistoista: Antti Ruotsalo, KaSin kuvatehdas, oma kamera ja kännykkä